Suomalaisten ruoka
Aavasaksan vaaralta on hyvin vaikea tulla alas. Laskeuduttuaan pieneen metsikköön joutuu suurten liukkaiden kivien muodostamaan louhikkoon ja sen jälkeen metsään, joka jatkuu vaaran juurelle asti. Siellä virtaava Tengeliönjoki kiertää vaaran kolmelta sivulta ja laskee suureen Tornionjokeen. Kaikkien näiden vaivalloisten nousujen ja laskujen aikana kaksi sotamiehistämme marssi vakain askelin kantaen olkapäillään kahden jalan kvadranttia, ja muut samoin kantoivat kaksittain varusteitamme ja ruokatarpeitamme. He eivät kieltäytyneet työstä, vaikka tuskin ehdittiin levähtää välillä. Rasittavasta työstä huolimatta nämä sinnikkäät suomalaiset tulevat toimeen hyvin vähällä: muutamia kuivattuja kaloja, joita he kantavat kupeellaan riippuvassa tuohikontissa, ja leilillinen piimää, siinä heidän ruokansa ja juomansa. Joskus heillä on palanen rutikuivaa ohrakakkua, ja sitä mukaa kun he juovat leilistään piimää, he lisäävät sinne vettä.

Lähiseudun asukkaita tuli vaaralle suurin joukoin. Monet tulivat tarjoamaan veneitään ja palveluksiaan. Maksoimme jokaiselle päivältä kaksi taalaria, meidän rahanamme noin 20 souta, mikä on tässä maassa hyvänlainen palkka. Jotkut olivat niin innokkaita pääsemään palvelukseemme, että ostivat paikat niiltä jotka olivat tulleet mukanamme Torniosta, toiset taas toivat meille maitoa, lampaanlihaa tai kalaa. Kahdella ensimmäisellä vaaralla, Nivavaaralla ja Huitaperillä, olimme syöneet paljon tuoretta lohta. Huitaperillä ostimme kolmen jalan kymmenen tuuman pituisen lohen, ja vaikka maksoimme siitä vain kolme livreä, myyjä katsoi saaneensa liikaa; paikkakuntalaisilla hän olisi saanut siitä korkeintaan 40 souta. (s. 67)

takaisin Väylän elämään

Ohranpuinti
Perjantaiaamuna luoksemme saapui poro mukanaan hyvin heiveröinen lappalaistyttö, joka myi Maupertuis'lle itse valmistamansa korin. Kuuden aikaan lähdimme viidellä veneellä eteenpäin ja ohitimme jalan kaikki koskipaikat Kainuunkylään asti. Odottaessamme siellä veneitä näimme väkeä ohranpuinnissa. Ohrat pannaan kuivumaan huoneeseen, jonka nurkassa on eräänlainen uuni, suuri suorakaiteen muotoon ladottu kivikasa, joka on keskeltä koko pituudeltaan jätetty ontoksi. Tähän onteloon he sytyttävät tulen samoin kuin me leivinuuneihimme, ja sen kehittämä suuri kuumuus säilyy kiviröykkiössä kauan. Tässä huoneessa he kuivattavat ohrat rutikuiviksi; ensin ne on heti elonleikkuuun jälkeen levitetty aurinkoon leveille tikkaille, jollaiset on tätä varten pystytetty joka talon viereen. Niitä on jopa Tornion kaupunginaidan sisäpuolella. Tällä tavoin kuivattu vilja puidaan varstoilla, jotka ovat aivan samantapaisia kuin Ranskan talonpoikien käyttämät, ja kun jyvät on heitetty viskimellä riihen päästä toiseen niin että pöly irtoaa niistä, ne puhdistetaan lopuksi syvähköissä koreissa, joita täällä käytetään pohtimina.
Täkäläiset leikkaavat ohran ja rukiin samanlaisilla sirpeillä kuin Ranskassa käytetään, mutta heinän niitto tapahtuu toisin. Heidän viikatteissaan on terä melkein yhtä pitkä kuin meilläkin mutta paljon kapeampi. Se kiinnitetään vain kahden jalan ja neljän tuuman tai aivan korkeintaan kahden ja puolen jalan pituiseen varteen, ja he lyövät viikatteella vuorotellen oikealle ja vasemmalle niin rajusti ja kumartaen niin syvään, että ihme miten he jaksavat. (s. 94-95)

takaisin Väylän elämään

Hevosista
Toukokuussa, kuun alku- tai loppupuolella sen mukaan miten pitkään talvea on kestänyt, hevoset lähtevät isäntänsä luota heti kun lumet ovat sulaneet ja vaeltavat tietyille metsäseuduille, aivan kuin olisivat keskenään sopineet tapaamisesta siellä. Hevoset liittyvät yhteen ryhmiksi, jotka eivät koskaan hajaannu eivätkä sekaannu muiden laumoihin. Kukin lauma valitsee laitumekseen eri metsäalueen, ja ne pysyvät omalla alueellaan eivätkä työnny toisten maille. Ravinnon loppuessa ne siirtyvät edelleen samoina laumoina uusille laitumille. Niiden yhteisöissä vallitsee tarkka järjestys ja niiden reitit ovat niin säännölliset, että omistajat tietävät aina mistä löytävät hevosensa, jos heidän on keväällä tai kesällä tehtävä matka reellä, kuten joskus sattuu. Myös jos joku matkustava tarvitsee hevosia, talonpojat saavat tiedon kestikievarin isännältä ja menevät metsään hakemaan hevosensa; tehtyään tehtävänsä nämä palaavat kukin omaan talliinsa. Ne ovat pieniä mutta hyviä, virkkuja mutteivat äksyjä: isäntä pysäyttää toisinaan hevosen tarttumalla sitä hännästä, eikä se lainkaan vikuroi. Niin säyseitä kuin ne yleensä ovatkin, jotkin rimpuilevat vastaan, kun niitä otetaan kiinni tai yritetään valjastaa reen eteen. Metsästä palatessaan ne ovat pulskia ja hyväkuntoisia, mutta miltei keskeytymätön työ, johon ne talvella joutuvat, ja ravinnon niukkuus laihduttavat ne taas pian. Kun ne on valjastettu reen eteen, ne haukkaavat juostessaan usein suuhunsa lunta, ja päästyään perille ja vapauduttuaan reestä ne piehtaroivat lumessa aivan kuten meikäläiset hevoset ruohikossa; ankarillakin pakkasilla ne voivat viettää yöt yhtä hyvin pihalla kuin tallissa. Varsinkin jos talvea jatkuu pitkälle, käy usein niin että rehu pääsee loppumaan. Silloin hevonen lähtee etsimään itselleen ravintoa paikoilta, joissa lumi on jo hiukan alkanut sulaa. (s. 95-96)

takaisin Väylän elämään

Lehmistä
Lehmien elintapa on erilainen. Jokivarsien kylissä ne eivät kulje kauas taloista, ja ne haetaan joka päivä kotiin lypsettäviksi. Torniossa on kesäisin vain vähän lehmiä, jotka palaavat takaisin kaupunkiin; sateisina vuosina, jolloin Närän kannas on jokiveden alla, ne pääsisivätkin sinne vain uimalla. Useimmilla kaupunkilaisilla on navetat joen länsirannalla Mattilan eteläpuolella, ja naiset ja palvelustytöt soutavat sinne kaupungin puolelta lypsämään lehmänsä. Ne ovat pieniä, melkein kaikki ovat valkeita ja useimmat sarvettomia. (s. 96)

takaisin Väylän elämään

Havaintoja saunasta ja pirtistä
Asukkaat alkoivat kylpeä usein. Heidän saunassaan oli niin kuuma, että de Maupertuis joka halusi kokeilla sitä, totesi Reamurin periaatteiden mukaan valmistetun lämpömittarin nousevan 44 asteeseen ja jäätymispisteen yläpuolelle. Saunoissa on kiuas, aivan samanlainen kuin ne joita olen kertonut heidän käyttävän viljan kuivatukseen, ja se oli sijoitettu samalla tavoin huoneen nurkkaan. Kun tämä kiviröykkiö on kuumentunut hyvin, he viskaavat sille vettä, ja näin syntyvä höyry vastaa heille kylpyä. He menevät saunaan tavallisesti kaksittain, ja kullakin kylpijällä on oksakimppu, jolla he pieksevät itseään saadakseen aikaan hikoilua. Pellossa näin, kuinka eräs vanha ukko tuli kovalla pakkasella ulos saunasta aivan alastomana ja hikisenä, ja hän käveli tällä tavoin pihan poikki eikä ollut pakkasesta tietääkseenkään. Korteniemessä ja kaikilla muillakin varakkaammilla talonpojilla on saunomiseen varatun rakennuksen lisäksi toinen, suurempi huone, jossa myös on kiuas; ikkunoina on kaksi tai kolme pientä, noin kuuden tuuman levyistä aukkoa. Täällä perhe nukkuu talven aikana. Päivällä miehet paikkaavat siellä kalaverkkojaan tai kutovat uusia, naiset kehräävät tai kutovat kangaspuilla. Näissä huoneissa, joista he käyttävät nimitystä pörti tai pyrti, on tukahduttavan kuuma. Lampun tai kynttilän asemasta he sytyttävät palamaan parin kolmen jalan mittaisia, hyvin ohueksi halkaistuja kuusipuun säleitä; nämä rutikuivat päreet palavat hyvin mutta eivät kestä kauan. Niiden karret putoavat lumella täytettyihin koreihin, joten ei ole vaaraa että talo syttyisi palamaan. (s. 99-100)

takaisin Väylän elämään

Tornion kirkko
... Kirkko, sekin puusta rakennettu, on hiukan etäämpänä taloista, kuitenkin kaupunkia ympäröivän paaluaidan sisäpuolella. Aidan sisäpuolella on myös melkoinen alue viljeltyä maata.

Tässä kirkossa pidetään jumalanpalvelukset ruotsiksi ruotsinkielisille porvareille. Itse kaupunki ja tämä kirkko sijaitsevat saarella tai niemellä, jonka nimi on Suensaari. Toinen, kivestä rakennettu kirkko sijaitsee neljännespeninkulman päässä kaupungin keskustasta Pirkkiö-nimisellä saarella (Biörcköhn: biörck merkitsee ruotsin kielessä koivua, öhn saarta; tämän saaren nimi on Biörcköhn, koska siellä kasvaa paljon koivuja). Siinä pidetään suomenkieliset jumalanpalvelukset kaupungin palvelusväkeä ja lähiseudun talonpoikia varten, joista vain hyvin harvat osaavat ruotsia. (s. 112-113)

takaisin Väylän elämään

Pihoista ja asumuksista
Kaikissa taloissa sekä kaupungissa että maaseudulla onn suuri piha. Ainakin kahdella sen sivulla on asuinrakennuksia, kahdella muulla sijaitsevat tallit ja heinäsuoja. Maaseudulla nämä pihat ovat aivan neliömäisiä, kaupungissa pitkänomaisia. Asuinhuoneissa, niissäkin joissa me asuimme, on aina nurkassa takka. Ne ovat vain 2,5-3 jalan levyisiä ja 4-4,5 jalan korkuisia. Takanreunuksen yläpuolella on kapea vaakasuora rako, johon työnnetty rautalevy, spihel [ruots. spjäll, uunipelti] sulkee takan savutorven kokonaan tai osittain.
Tulen tekoa varten takkaan pannaan pystyyn suuri määrä halkoja, ja kun tuli on sytytetty, halot palavat nopeasti loppuun. Kohentamalla hiillosta koukulla saadaan esiin kekäleet, jotka muuten jäisivät sinne antamaan häkää. Kun kaikki on hiiltynyt, pelti suljetaan, ja tälle tavoin voidaan huone saada niin lämpimäksi kuin halutaan. Omassa huoneessani sain Reaumurin lämpömittarit kohoamaan 36 asteeseen, vaikka ikkunalasit olivat kauttaaltaan jäässä. Kynttilänjalkaan ikkunan lähelle pantu kynttilä pehmeni niin että taipui ja katkesi.
Maaseudulla ovat asuinhuoneet ja keittiö suunnilleen samanlaisia kuin kaupungissakin. Takka on sielläkin tehty tiilistä ja luonnonkivistä, eikä näillä seuduin muuta kivestä rakennettua näekään. Keittiön tulisijan vieressä, saman savutorven alla, on usein uuni jossa paistetaan leipiä, toisinaan lisäksi viinapannu, jossa valmistetaan ohrasta paloviinaa.

Torniosta jokea ylöspäin mentäessä on jokaisella talonpojalla cotta-niminen lisärakennus. Se on yläosastaan leveämpi kuin alhaalta ja itse taloa korkeampi, ja sen katolla on tuuliviiri pitkän seipään nenässä. Talon ulkopuolella on aivan kodan ikkunan vieressä kaivo. Kodan ikkunan kautta kaadetaan vettä lämmitettäväksi patoihin, joissa toisinaan myös sulatetaan lunta eläimiä varten; jotkut keittävät myös viinansa kodassa. Lisäksi on joukko erillisiä aittoja, sauna sekä melkoisesti saunaa muistuttava rakennus jossa vilja kuivatetaan ja puidaan; heillä on tavallisesti kaksi melko siistiä huonetta vieraita varten, joille he antavat kaikkea parasta mitä heillä on.

Kaupungin porvareilla samoin kuin maaseudun talonpojilla on vuoteissaan vain yksi lakana, toisen lakanan sijalla on valkea jäniksennahkapeite. Monilla talonpojilla on hopeisia lusikoita, pikareita ja maljoja, vähemmän varakkailla kaikki on puuta. Asukkaat ovat sävyisiä, avuliaita ja hyvin rehellisiä.

Mainitsin, että jokaisella talonpojalla on aittoja. Tornion aitoista useimmat sijaitsevat joen rannalla. Aitta on tehty puusta kuten muutkin rakennukset mutta on maan pintaa ylempänä, usein jopa veden yläpuolella; se on pystytetty neljän tai kuuden suuren kiven varaan, jotteivat rotat pääsisi kiipeämään sinne. Aittaan noustaan puuportaita, jotka ovat melkein jalan verran erillään ovesta. Aitassa he säilyttävät suurinta osaa ruokatavaroistaan; vähänkin varakkaammilla on useita aittoja.

Asukkaat eivät saa omistaa useita samanvärisiä pukuja eivätkä takavarikoinnin uhalla saa käyttää verkapukua, jonka laskoksissa ei ole kuninkaan antaman ylellisyysasetuksen mukaista leimaa. Kaupungissa on erityisiä virkamiehiä, joiden tehtävänä on käydä taloissa tarkastamassa, ovatko savupiiput puhtaat, onko talossa lyhty ja onko ylipäänsä kaikki kunnossa. (s.113-114)

takaisin Väylän elämään

Mausteista
Täkäläiset maustavat kaikki ruokansa sokerilla, sahramilla, inkiväärillä ja sitruunan- ja appelsiininkuorella ja panevat leipäänsä paljon kuminaa. Yleisimpänä juomana on olut, jota he valmistavat varsin hyvää. Torniossa on myös jonkin verran valkoviiniä, jota he sanovat Picardon viiniksi; se on Frontignanin viinin makuista mutta hyvin laimeaa. Kaikkia punaviinejä he nimittävät Pontacten viiniksi. Jotkut maalaiset eivät lainkaan tunne punaviiniä. Kun vaaroilla mukanamme olleet miehet näkivät meidän juovan sitä, eräät heistä luulivat meidän juovan ostamiemme lampaiden verta. (s. 116)

takaisin Väylän elämään

Maanviljelystä
Syyskuun yhdeksäntenä päivänä Pellossa oli jo ruis kauniilla vihreällä oraalla. Maata muokataan vain lapioilla, aurat ja kärryt ovat täällä tuntemattomia. Lokakuun toisena päivänä, kun maa oli jo aivan jäässä, tähän kauniiseen rukiiseen päästettiin hevoset laitumelle. Ohra kylvetään aikaisintaan toukokuun lopulla, tavallisesti kesäkuussa, ja se kypsyy elokuun alussa samoihin aikoihin kuin ruis; se leikataan silloin sirpillä kuten Ranskassakin. Ohrat ovat pyöreätähkäisiä ja niistä saadaan hyvänmakuista leipää. Talojen viereen on pystytetty maahan kaksi tai kolme palkkia, ja niissä olevien reikien läpi on pujotettu vaakasuoraan pitkiä riukuja. Tälle leveiden tikapuiden muotoiselle telineelle levitetään ohrat auringonpaisteeseen elokuun loppuajaksi, jolloin aurinko pysyy vielä kauan horisontin yläpuolella. Säiden huonotessa ohrat siirretään rakennukseen, jossa ne myöhemmin puidaan. Ne asetetaan näille leveille tikkaille tähkät alaspäin, jotteivat linnut pääse vahingoittamaan niitä.

Täkäläiset äkeet ovat rakenteeltaan varsin kekseliäitä. Kuten kuvassa on esitetty, ne on tehty pienistä puusosista, jotka on liitetty toisiinsa hiukan samaan tapaan kuin kellonvitjojen osat. Niitä puuosia on monta riviä, kussakin rivissä noin tusinan verran; etumainen rivi on liitetty kahteen poikkipuuhun ja näihin on kiinnitetty köydet, joista hevonen vetää. (s. 116-117)

takaisin Väylän elämään

Havaintoja puista ja kasveista
Kuusien ja koivujen lisäksi täällä kasvaa jonkin verran pajuja, paikoitellen myös hyvin pitkiä ja suoravartisia haapoja.

Niityillä näkee hyvin sieviä narsissin tapaisia kasveja, joissa on paksut apilaa muistuttavat lehdet. Niiden nimi on Spectrum Carolinum, sama jota myös ranskalaiset kasvitieteilijät siitä käyttävät. Täällä on myös pieniä kieloja, paljon pienempiä kuin meillä kasvavat, ja niissä on sydämenmuotoiset lehdet. Samoin täällä kasvaa talvikkeja, kultapiiskuja, hyvin kauniita kissankäpäliä ja eräitä pitkälehtisiä kasveja, joissa on kaksi juurimukulaa ja pitkän varren päässä valkoinen kukkaterttu; nämä kukat ovat mitättömän näköisiä, mutta niissä on aivan kuusaman tuoksu. Lisäksi täällä kasvaa eräänlaista käärmeenkieltä ja runsaasti pieniä pensasmaisia puita, joita sanotaan "pieniksi koivuiksi"; useimmat suot ovat niitä täynnä. (s.118)

takaisin Väylän elämään

Elämästä Torniossa
Elämämme Torniossa oli varsin viihtyisää. Everstiluutnantti Du Rietz, kirkkoherra, josta käytetään nimitystä proubst, 'rovasti' (tämä vastaa suunnilleen meikäläistä hiippakunnan dekaania), entinen isäntämme pormestari Pipping, rehtori Wegelius ja kirkkoherra Brunniuksen veli olivat vakituista seurapiiriämme, ystävällistä ja henkevää väkeä. Meillä oli hyvä yhteishenki ja hilpeä mieli, ja se riitti tekemään elämämme miellyttäväksi. Seudun asukkaat olivat ottaneet meidät ystävikseen; suomen kielen tulkkimme Hellant kertoi tänään päivällispöydässä, että joukko talonpoikia oli pyytänyt päästä mukanamme Ranskaan, jotta he voisivat opettaa meikäläisille kalastajille lohenpyyntiä. (s, 126)

takaisin Väylän elämään