Nikkeliesiintymien löytöön johtaneet toimet perustuivat edellä mainittuihin geologisen toimikunnan arvioihin rauta- ja lyijymalmien mahdollisuuksista Petsamossa. Vuonna 1921 toimikunta lähetti kahden miehen ryhmän, maisteri Alppi Talvian ja ylioppilas Hugo Törnqvistin tunnustelemaan Petsamon malmimahdollisuuksia. Heidän rannikon tuntumassa suorittamansa tutkimukset eivät kuitenkaan viitanneet rauta- tai lyijymalmien esiintymismahdollisuuksiin. Niinpä ryhmä lähti jatkamaan työtään sisämaahan päin, Petsamotuntureille. Geologisesti uusi alue näytti olevan täysin erilainen kuin heidän aiemmin tutkimansa rannikkoseutu. Petsamotuntureilla oli runsaasti ruosteisia kiviä eivätkä Törnqvistin havaitsemat magneettiset vedot aiheutuneet rautamalmista, vaan viittasivat täysin toisenlaiseen malmityyppiin, joka osoittautui nikkeliä ja myös kuparia sisältäväksi tyypiksi.
Kirjoituksissaan Paavo Haapala mainitsee nikkelimalmin ensimmäisen löytöpaikan olevan Petsamotunturien Kammikivitunturin länsipäässä, Kotseljoen pienessä poikkikurussa. Täältä Hugo Törnqvist löysi ruosteisen malmikiven, joka tarkemmissa tutkimuksissa osoittautui nikkelikuparimalmiksi. Törnqvist totesi löytämänsä malmityypin magneettiseksi ja pystyi seuraamaan sitä magneettisen mittauksen avulla. Elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1921 Törnqvist kirjoittaa päiväkirjaansa havainnoista, joita hän oli tehnyt löydöstään sekä alueen geologiasta yleensä ja magneettisten mittausten tuloksista. Talvian ja Törnqvistin merkittävistä havainnoista geologinen toimikunta antoi raportin vasta seuraavan vuoden toimintakertomuksessaan. Paavo Haapala arvelee, ettei tutkijaryhmän päiväkirjoihin oltu lupaavista tuloksista huolimatta pantu paljoakaan painoa.
Kartta: Geologische Übersichtskarte Des Petsamo-Gebietes und angrenzender Landteile zusammengestellt von H. Hausen. (Kartta: GTK)
Kesäkauden 1922 malmitutkimuksia jatkettiin tohtori Hans Hausenin johdolla muun muassa Hugo Törnqvistin toimiessa hänen avustajanaan. Toimintaohjelmassa mainittiin vieläkin Kirkkoniemen tyyppisten rautamalmien etsintä, mutta päätavoite oli kuitenkin Kotseljoen nikkelilöydön selvittäminen. Tuona kesänä Hausenin ryhmineen onnistui selvittää nikkeliesiintymän geologiset raamit varsin pitkälle. Alueen gneissivaltaisen geologisen miljöön alueella oli kaarenmuotoinen Petsamon länsirajalta aina itärajalle ulottuva pääasiassa vulkaanisista kivistä koostuva muodostuma, jonka keskellä kohosivat Petsamotunturit. Nikkelipotentiaalinen kivilajivyöhyke sijoittui useita kymmeniä kilometrejä pitkäksi nauhaksi muodostuman pohjoiseen osaan.
Tutkimuksiin tuli katkos vuonna 1923, mutta niitä jatkettiin vuonna 1924 professori Väinö Tannerin johdolla eduskunnan myönnettyä työhön tarvittavat määrärahat. Geologinen toimikunta vastasi jatkotutkimuksista edelleen keskeytymättä kymmenen kesäkautta eteenpäin päätehtävänään nikkelimalmioiden paikantaminen ja niiden taloudellinen arviointi. Malmivyöhykkeen runsaasti kalliopaljastumia sisältävällä alueella nikkeliesiintymien tunnistaminen kävi helposti ja nopeasti niin, että jo parin kesän aikana kaikki yli 40 kilometrin matkalle sijoittuneet merkittävimmät malmiot oli löydetty. Vyöhykkeen heikommin paljastuneissa itäisemmissä osissa jouduttiin käyttämään geofysikaalisia (magneettisia ja sähköisiä) mittauksia malmien paikannukseen irtomaiden alta. Vuoden 1934 lopulla toimikunta oli löytänyt toistakymmentä esiintymää ja oli omalta osaltaan lopettamassa tutkimuksiaan. Huolimatta näinkin mittavasta määrästä esiintymiä vain Kaulatunturin (Kaula) malmiota pidettiin taloudellisesti lupaavana. Geologisen toimikunnan kahden viimeisen tutkimusvuoden aikana tutkimusten johtamisesta vastasi professori Heikki Väyrynen, jonka kontolle jäi muun muassa Kaulan esiintymän loppuselvitys aina taloudellisia ratkaisuehdotuksia myöten. Ensimmäistä kertaa jo vuonna 1931 Petsamoon tullut Paavo Haapala oli tässä työssä Väyrysen aisapari. Sen hetkisten tutkimustulosten valossa Väyrynen suoritti esiintymälle malmiarvion. Kaulan malmivarat olivat sen mukaan 1,8 miljoonaa tonnia sisältäen nikkeliä 1,61 % sekä kuparia 1,32 %. Haapala mainitsee kesän 1934 kairausten lisänneen tunnetun malmin määrän viiteen miljoonaan tonniin. Mainittakoon Paavo Haapalan merkittävä panos Petsamon malmien etsinnässä ja myöhemmin esiintymien hyödyntämiseen liittyvissä toimissa – olihan hän kaivostoiminnan johtaja tuotannon parhaina vuosina.
Inco aloittaa malmin tarkemman tutkimisen ja hyödyntämisen Petsamossa
Myös muualla maailmassa oli huomioitu Petsamon nikkeliesiintymät ja niihin kohdistui myös taloudellisiin intressejä. Geologisen toimikunnan johtaja J. J. Sederholm vieraili Kanadassa esittelemässä Petsamon malmiesiintymiä Sudburyn alueella kaivostoimintaa harjoittavalle yhtiölle nimeltä : The International Nickel Company of Canada Ltd (Inco). Myös saksalainen Krupp oli kiinnostunut Petsamon esiintymistä. Incon asiantuntijat kävivät Petsamossa tutustumassa malmiesiintymiin ja neuvottelut Incon kanssa päätyivät malmiesiintymien luovutukseen Incolle kesäkuussa 1934. Myös kotimaiselle kaivosyhtiölle, Outokumpu Oy:lle oli tehty tarjous nikkeliesiintymien haltuunotosta, mutta yhtiön pääjohtaja tohtori Eero Mäkinen katsoi Outokummulla olevan siinä määrin vaikeuksia oman tuotantonsa kanssa Outokummussa, ettei yhtiö katsonut voivansa hajottaa toimintaansa Petsamon nikkelioperaatioihin. Niinpä Petsamon malmit päätyivät Incon käsiin ja toimintavastuu tuli Incon englantilaiselle tytäryhtiölle nimeltä The Mond Nickel Co, joka perusti Petsamoon oman tytäryhtiönsä, Petsamon Nikkeli Oy:n (PNO). Luovutussopimus Incolle perustui ilmeisen aikaisempaan ’viralliseen’ arvioon eli tuohon 1,8 miljoonan tonnin malmimäärään ja siihen laskettuihin nikkeli- ja kuparipitoisuuksiin.
Inco aloitti Kaulassa oman malmireservien määrän ja laadun selvittämisen ulottaen kairaukset 200 metrin syvyyteen. Vuoden 1936 lopussa valmistunut tutkimus osoitti malmin määräksi 6,1 miljoonaa tonnia, jonka pitoisuudet olivat 3,88 % nikkeliä ja 1,74 % kuparia. Lukemista saattaa havaita, että erityisesti metallipitoisuuksissa, varsinkin nikkelissä oli geologisen toimikunnan alkuperäinen arvio mennyt selvästi alakanttiin. Syynä voi olla toimikunnan huomattavasti pienemmät kairausmäärät verrattuna Incon vastaaviin. Inco oli kairauksissaan osunut Kaulan länsipäässä olevaan malmin paksunnokseen, johon huomattava osa esiintymän malmista lopulta liittyi.
Uusien tutkimusten tulokset olivat siinä määrin hyvät, että niiden varaan voitiin tehdä kaivospäätös ja aloittaa infrastruktuurin rakentaminen. Syksyllä 1936 avattiin tunnelin portti Kaulan malmin louhimiseksi. Malmin mekaaninen rikastus osoittautui taloudellisesti huonoksi ratkaisuksi ja olisi tiennyt ylimääräisiä rahtikustannuksia, joten päädyttiin malmin ajamisen suoraan sulattoon olevan paras vaihtoehto jatkokäsittelyä ajatellen.
Tärkeä tehtävä oli myös kaivoskylän rakentaminen asuin- ja toimistotiloineen. Haapala mainitsee rakennusten olevan huomattavasti korkeatasoisempia Incon omiin kanadalaisiin kaivoksiin verrattuna.
Kaivoksen rakentaminen tunnelin ja kuilujen ajoineen alkoi englantilaisen urakoitsijan suorittamana vuonna 1937. Samanaikaisesti Kaulan kaivoksen rakentamisen kanssa suoritettiin tuntureilla edelleen myös malmin etsintää. Tuotantopuolen vetovastuussa oli vuodesta 1938 lähtien I.J. Simcox, koulutukseltaan metallurgi ja niinpä sulattopuoleen keskitettiin panoksia erityisen merkittävästi. Sulaton ja muunkin toiminnan tarvitsema sähköenergia suunniteltiin saatavaksi Paatsjoen Jäniskoskeen rakennettavasta voimalasta. Tunnelinajo edistyi hyvin ja 500 jalkaa korkea sulaton piippu saatiin nopeasti valmiiksi.
Tuotannon piti alkaa syyskuun 1, päivänä 1940. Elettiin kuitenkin aikaa, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton väliset sotatoimet painoivat päälle ja kaivokseen liittyvä toiminta pysäytettiin äkillisesti marraskuun viimeisenä päivänä 1939, kun neuvostojoukot suorittivat maihinnousun Liinahamariin. Haapala kuvaa siirtymisen siviilistä sotaan tapahtuneen yhtäkkisesti kaivostyössä toimiville ja muulle kaivoksella toimivalle väestölle. Vaikka venäläisten pommitukset saivat aikaan alueella yleisesti suurta tuhoa, Kolosjoki ja Jäämerentie säästyivät hävitykseltä. Haapalan mukaan Kolosjoki säästettiin tietoisesti tuholta. Keskeinen asutusalue Salmijärvi sitä vastoin kohtasi täydellisen tuhon. Melkoisena yllätyksenä pidettiin sitä, että Petsamo pysyi Suomen hallinnassa – Neuvostoliitto ei välittänyt nikkelistä.
Vuonna 1940 Mondin omistus nikkeliin loppui ja Saksan kanssa tehtiin sopimus, jossa omistus siirtyi Petsamon Nikkeli Oy:lle ja I.G. Farbenindustrielle. Sopimus saksalaisten kanssa johti töiden aloittamiseen Kolosjoella vuoden 1940 loppupuolella. Toiminnan pyörittäminen jäi nyt kokonaan suomalaisten vastuulle. Sodan aiheuttamat tuhot infrastruktuurille teettivät kovasti ylimääräistä työtä. Panostusta tarvittiin erityisesti malmin louhinnan käynnistämiseen.
Sulaton rakennus- ja asennustyöt pääsivät kunnolla käyntiin vasta vuoden 1941 alussa. Suomen joutuminen uudelleen sotaan saman vuoden kesäkuussa vaikeutti omalta osaltaan töitä, sillä työvoimasta osa joutui sotatoimiin rintamalle. Lisäksi sitä hidastivat tavaratoimitusten vaikeus ja Jäniskosken voimalaitoksen käynnistymisen viivästymiseen vuodelle 1942. Niinpä sulatto oli toimintakunnossa vasta vuoden 1942 elokuussa, jolloin ensimmäisen sähköuunin ja konvertterin käyttö voitiin aloittaa. Monet vaikeudet koettelivat sulattoa, muun muassa sinne yhtä aikaa syötetyt erityyppiset malmilaadut. Vähitellen malmin syöttö sulattoon saatiin kuitenkin varsin hyvin toimivaksi.
Nikkeliä tuotettiin kohtuullisella menestyksellä vuosina 1940-1944, jona aikana malmin kokonaislouhinta ylitti 400 000 tonnia. Tästä osa vietiin sellaisenaan pääasiassa Saksaan (otaksuttavasti malmin louhinnan alkuvaiheessa, jolloin sulatto ei ollut vielä käytössä). Malmin laatu oli tehtyjen laskelmien mukainen sisältäen nikkeliä 16 000 tonnia ja kuparia 8 000 tonnia. Sotatoimien vuoksi hyvin liikkeelle lähtenyt nikkelin tuotanto jäi ajallisesti kuitenkin hyvin lyhyeksi.
Sotatoimien aikana neuvostoliittolaiset eivät pommittaneet Kolosjokea. Olihan ilmeistä, että he halusivat tämän tärkeän tuotantokeskuksen ehjänä haltuunsa. Petsamon suomalaisväetön PNO:n johdolla suoritettu vapaaehtoinen evakuointi aloitettiin syyskuun alussa vuonna 1944. Aluksi tämä koski lähinnä naisia ja lapsia. Sulaton toiminta ajettiin hallitusti alas, jotta laitos jäisi täydessä kunnossa tuleville uusille isännille. Vähitellen suomalaiset poistuivat Petsamosta ja sen nikkelin tuotantolaitoksilta. Haapala miettii kirjoituksessaan ; ”Pystyivätkö alueella olleet saksalaiset ylläpitämään tuotantoa, on kyseenalaista. tiettävästi he suorittivat paikalla perusteellisen hävityksen ennen venäläisten tuloa.” Inco sai menettämästään konsessiosta Neuvostoliitolta 20 miljoonan dollarin korvauksen.
Toiminnan päätyttyä suomalaisten osalta ja nikkelirikkaudet jäivät Neuvostoliiton käsiin. Uusi isäntä lisäsi tuotantoa voimakkaasti. Kolosjoen kohdalle Neuvostoliitto perusti Pechenga Nikel kombinaatin ja tästä Suomen vallan aikaisesta Kolosjoesta alettiin käyttää nimeä Nikel.
Petsamon menetyksen jälkeen Paavo Haapala siirtyi Outokumpu Oy:n palvelukseen toimien muun muassa yhtiön hallituksessa. Petsamo oli jäänyt Haapalan ’veriin’ siinä määrin vahvasti, että hän ideoi mahdollisuutta löytää Petsamomuodostuman jatkeita myös Suomen puolelta. Näitä hän kävi tutkailemassa Koillis-Inarin alueella ystävänsä ja oppaansa kolttasaamelaisen Pauli Sanilan kanssa, joka oli Haapalalle tuttu kaveri ja apuri jo Petsamon malmitutkimusten ajoilta. Haapalan aloitteesta Outokumpu Oy suoritti 1950-luvun loppupuolella malmitutkimuksia potentiaaliseksi arvioidulla alueella, mutta niiden perusteella näytti siltä, ettei ’himoitulla’ muodostumalla ollut suomenpuoleisia jatkeita, vaikka se oli tunnistettu mitoiltaan varsin vaatimattomana Inarin itäpuolella Norjassa varsin lähellä maamme rajaa.
Jälkikirjoitus
Syksyllä vuonna 1996 osallistuin IGCP:n (International Geological Correlation Project) Petsamoon järjestämälle maastoekskursiolle (postsymposium excursion to the Pechenga greenstone belt), jossa tutustuttiin Petsamon muodostuman yleisgeologiaan ja malmimuodostumiin sekä hieman aiemmin alueelle tehdyn ja nyt jo lopetetun supersyvän (superdeep) kairareiän tuloksiin.
Vierailun organisoivat yhtiöt olivat Pechenga Nickel Combinate (PNC), Pechenga Exploration Expedition (PEE) ja Geological Survey of Norway (NGU) sekä päävetäjät Victor Melezikh (NGU, aiemmin toiminut tutkijana Petsamossa, mutta myöhemmin muuttanut Norjaan), S. V. Sokolov (PNC) ja V.A. Telnov (PEE). Vierailijat saivat erinomaisen hyvän kuvan alueen yleisestä geologiasta, malminetsinnästä ja tuotannosta sekä nikkeliesiintymistä.
1990-luvun loppupuolen Nikel, asukasluvultaan noin 15 000:n kaupunki oli kamalaa katseltavaa. Joka paikka oli täynnä romua ja kymmeninä vuosina puhdistamattomina luontoon lasketut rikkipitoiset sulattokaasut olivat ’polttaneet’ maanpinnan laajalti mustaksi ’koppuraksi’ ja lähes kasvittomaksi maaksi. Äkkipäätään vaikutti siltä, että sama saastuttaminen jatkui edelleen tuotannon jatkuessa malmin louhinnan lisäksi myös rikastus- ja sulattopuolella. Louhintaa suoritettiin suurissa avolouhoksissa sekä rikkaampaa malmia saatiin maanalaisista kaivoksista. Saasteongelma oli ainakin tuolloin todella mittava, mutta toisaalta ihmisten toimeentulo oli täysin nikkelin ja kuparin tuotannon varassa. Alueen varsinainen pääkaupunki on 23 000 asukkaan Zapolyarny, joka oli vierailumme aikana suhteellisen siisti taajama.
Pystysuoraan kairattu supersyvä kairareikä, joka tehtiin noin 10 kilometrin päähän Zapolyarnyn kaupungista, oli hyvin kunnianhimoinen hanke. Sillä oli nimittäin tarkoitus lävistää 15 000 metrin syvyydessä sijaitsevaksi oletettu niin sanottu Mohorovicicin epäjatkuvuuspinta (Moho), joka erottaa maapallon kuoriosan sen alapuolisesta mantteliksi kutsutusta Telluksemme kerroksesta. Mohon alapuolinen mantteli on sikäli merkittävä maapallon kerros, että se vaikuttaa ihmisen ja muunkin Telluksella esiintyvän elämän olosuhteisiin. Manttelissa esiintyvät lämpötilavaihtelujen aiheuttamat konvektioksi kutsutut virtaukset ovat syynä mannerlaattojen liikkumiseen ja myös maanjäristys- ja tulivuorivyöhykkeiden esiintymiseen tietyillä alueilla. Superreiän kairaaminen jouduttiin teknisistä ongelmista johtuen lopettamaan vuonna 1995, jolloin oli päästy jo 12 261 metrin syvyyteen, jossa lämpötila oli 210 celsiusastetta Vaikka reikää ei saatu Mohon syvyyteen, siitä saatiin silti runsaasti monenlaista geologista tietoa. Niin sanottu produktiivinen vyöhyke, johon nikkeliesiintymät liittyivät, lävistettiin 1 700 metrin syvyydessä (jonkinlainen mineralisaatio sisälsi tuolla syvyydellä nikkeliä noin 1 %). Petsamon noin 1 900 – 2 000 miljoonan vuoden ikäinen vulkaanissedimenttinen muodostuma lävistettiin 7 000 metrissä. Tästä alaspäin kallioperä koostuu arkeeisista, vähintään 2 500 miljoonaa vuotta vanhoista graniittigneisseistä ja vähäisistä vulkaanissedimenttisistä muodostumista. Kairareikä siis lävisti Petsamon muodostuman sen pohjaan asti sekä reiän loppuun vanhemman gneissimuodostuman kiviä, samanlaisia, joita tavataan pintaan paljastuneina laajoilla alueilla Koillis-Inarissa, Utsjoella sekä Kuolan niemimaalla.
Supersyvän reiän kairaamiseksi tehdyt mittavat rakennukset on myöhemmin purettu.
Aikana, jolloin Petsamo kuului Suomelle ei malmeihin kohdistettu merkittävämpiä tieteellisiä tutkimuksia. Neuvostovallan aikana erityisesti geologi Victor Melezikh suoritti laajalti Petsamon muodostuman tieteellistä selvitystä. Nikkelimalmeihin ja niiden isäntäkiviin kohdistunut merkittävin ja varsin tuore tieteellinen tutkimus prof. Eero Hanskin väitöskirjatyö vuodelta 1992. Tutkimus osoittaa malminmuodostuksen liittyvän varsin erikoisiin ja harvinaisiin kivilajiryhmiin, nimittäin niin sanottuihin ferropikriittisiin metavulkaniitteihin (muuttuneisiin vulkaanisiin, tulivuoren kiviin) ja niin sanottuihin gabro-wehrliitti intruusioihin (syvemmällä sulasta kiviaineksesta kiteytyneisiin magmakivimuodostumiin). Assosiaatioon liittyy olennaisena myös sulfidipitoisia mustaliuskeita.
IGCP-projektin vierailun aikana vuonna 1996 tuotanto käsitti malmin nostoa sekä avolouhoksista että maanalaisista kaivoksista. Suurin tuotantomäärä saatiin Zapolyarnyn lähellä sijaitsevasta Zapadny’n avolouhoksesta, jonka pituus oli 5,5 kilometriä, leveys vahvimmillaan noin 1 kilometri ja syvyys 400 metriä. Vuotuinen kaivostuotanto oli 6 miljoonaa tonnia malmia, josta saatiin nikkeliä 30 000 – 32 000 tonnia. Teoreettisia malmireservejä oli arvioitu ulottuvan 2 000 metrin syvyyteen, mutta käytännössä arvioitiin malmia voitavan louhia taloudellisesti 550 metrin syvyyteen. Toteutuessaan tämä merkitsisi kaivokselle elinaikaa vielä noin 15 vuotta eteenpäin.
Severny’n maanalainen kaivos oli eräs IGCP vierailun käyntikohde, jonka vuotuinen malmintuotanto oli 0,6 –0,7 miljoonaa tonnia. Nikkelin keskipitoisuus oli 2,08 %. Näin korkea pitoisuus selittyy massiivista malmin merkittävällä osuudella. Kaikkineen koko malmivyöhykkeen metallisen nikkelin tuotannon määräksi vuonna 1996 oli arvioitu 43 000 tonnia.
Professori Eero Hanski useaan otteeseen 2000-luvulla Petsamossa käyneenä kertoi malmintuotannon olleen aiemmin mainitulla valtavalla avolouhoksella käynnissä ainakin vielä vuonna 2013. Lisäksi tuohon aikaan suoritettiin produktiivisella vyöhykkeellä myös malmin etsintää. Suomen Geologinen Seura teki elo-syyskuun vaihteessa vuonna 2017 Barentsin alueelle ekskursion, johon sisältyi myös käynti Petsamon nikkelialueella. Ekskursion osallistujille kerrottiin kaivostoimintaa tapahtuvan Petsamossa vielä kolmessa kohteessa.
Vuonna 1996 PNC arvioi joutuvansa jatkossa louhimaan yhä köyhempiä malmilaatuja erityisesti avolouhoksista samalla, kun louhinta suuntautuu yhä syvemmille tasoille. Tämä asiaintila nostaa myös työn kustannuksia. Malminetsintä koko produktiivisella vyöhykkeellä oli tuohon mennessä suoritettu varsin perusteellisesti, eikä tuona aikana ajateltu löydettävän uusia louhintakelpoisia reservejä. Geologiset malmiresurssit kylläkin arvioitiin mittaviksi, mutta niiden saattaminen hyödynnettäviksi reserveiksi vaikutti tuolloin varsin heikolta. Ilmeisesti uskoa hyödyntämiskelpoisten esiintymien olemassaoloon on kuitenkin venäläisillä riittänyt, koskapa malmin etsintääkin on harjoitettu pitkälle 2000-luvun toiselle vuosikymmenelle.
2 000-luvulla PNC tuli osaksi Norilsk Nickel –yhtiötä, joka käytti Nikelissä sijaitsevaa sulattoa myös Pohjoissiperiassa sijaitsevan Norilskin esiintymän valtavien nikkeli-kupari-platinamalmien sulattamiseen.
Syksyn 2017 Barentsin ekskursion terveiset Petsamon malmitilanteesta viittaavat siihen, että jonkinlaista kaivostoimintaa nikkelivyöhykkeellä tapahtunee vielä 100 vuotta Hugo Törnqvistin vuonna 1921 tekemän ensimmäisen nikkelimalmihavainnon jälkeenkin.
Takaisin edelliselle sivulle
Kirjoituksessa käytetyt lähdeteokset:
Autere, Eugen: Rakentamista jatketaan suomalaisten voimin. Kirjassa Petsamon nikkeli, Taistelu metallista. Toim. Eugen Autere ja Jaakko Liede. Vuorimiesyhdistys. Helsinki 1989.
Haapala, Paavo: Petsamon nikkelin tarina. Kirjassa Eilispäivän Petsamo. Toim. Jorma Pohjanpalo. WSOY 1970.
Haapala, Paavo: Malmin etsintää ja louhintaa Petsamontuntureilla. Kirjassa Petsamon nikkeli, Taistelu metallista. Toim. Eugen Autere ja Jaakko Liede. Vuorimiesyhdistys. Helsinki 1989.
Hanski, Eero: Petsamon nikkelin historiaa. Teoksessa Lappi, osa 3, Pohjolan luonto, luonnonvarat ja ihminen (ss.312-313). Arvi A. Karisto Oy. Hämeenlinna 1984.
Hanski, Eero: Petrology of the Pechenga ferropicrites and cogenetic, Ni-bearing gabbro-wehrlite intrusions, Kola Peninsula, Russia. Geological Survey of Finland, Bulletin 367. Geologian tutkimuskeskus. Espoo 1992.
Honkasalo, Jorma: Kolosjoen sulatto. Kirjassa Petsamon nikkeli, Taistelu metallista. Toim. Eugen Autere ja Jaakko Liede. Vuorimiesyhdistys. Helsinki 1989.
Lauri, Laura S. ja Johansson, Peter: Suomen Geologisen Seuran ekskursio Barentsin alueelle. Geologi, nro 5, 2017.
Paasilinna, Erno: Kaukana maailmasta, historiaa ja muistoja Petsamosta. Keuruu 1980.
Vuorisjärvi, Esko: Petsamon nikkeli kansainvälisessä politiikassa 1939 – 1944. Otava 1990.
Warma, Arno: Nikkelimalmin löytöhistoria. Kirjassa Petsamon nikkeli, Taistelu metallista. Toim. Eugen Autere ja Jaakko Liede. Vuorimiesyhdistys. Helsinki 1989.